Istun Aleksin Carrolsilla ikkunapöytään ja aloittelen hampurilaisateriaani. Ikkunan ulkopuolella kadulla istuu vanha mies. Hänen uurteiset kasvonsa ovat auringon paahtamat ja hänen tummanharmaassa parrassaan on valkoisia haivenia. Yllään hänellä on kulunut pikkutakki ja päässään lippalakki, jollaisia muistan nähneeni 40-luvun elokuvissa, joissa Lasse Pöysti näytteli Suomisen Ollia. Penkkinä hänellä on litteäksi istuttu vanha nahkalaukku. Maassa hänen edessään on tyhjä pahvimuki sekä muovikippo, jossa kimppu nuukahtaneita kieloja.

Syödessäni hampurilaistani katseeni osuu huomaamattani aina välillä miehen olemukseen. Välillä hän istuu pää riipuksissa, välillä korjaa asentoaan ja siristelee silmiään auringonpaisteessa. Hän ei katsele ihmisiä, vaan lähinnä vastapäisen talon seinää. Hänen katseessaan on surua ja lohduttomuutta.

Aikaa kuluu parikymmentä minuttia. Tuona aikana yksikään ohikulkija ei tunnu kiinnittävän mieheen mitään huomiota.

Huomaan miettiväni kerjäläisongelmaa. Pääministerimme ohjeet ovat tuntuneet menneen perille. Ei saa antaa rahaa kerjäläisille, niin ongelma poistuu itsestään. Ajatus on kai se, että he huomaavat parin viikon päästä, että kukaan ei enää anna heille rahaa ja niinpä he käyvät netissä ostamassa edullisen lennon takaisin kotimaahansa. Edullisin lento on tietenkin heille sopivin, koska rahat on varmaankin tiukalla.

Jokin tuossa Matin suunnitelmassa kuitenkin mättää. Poistuuko köyhyysongelma sillä, että köyhiä ei enää auteta. Vai tarkoittiko Matti, että hänen ratkaisullaan ongelma poistuu meidän kaduiltamme. Poissa silmistä, poissa mielestä, sanotaan. Nuo kerjäläiset häiritsevät meidän rauhaamme. Ne pitäisi vain saada pois täältä, niin sitten ei olisi mitään ongelmaa ja voisimme shoppailla kadulla rauhassa.

Ruokahetkeni alkaa lähestyä loppuaan ja huomaan suunnittelevani lähtemistä. Yksi kysymys vielä pyörii mielessäni: Tekisinkö nyt väärin, jos antaisin rahaa tuolle miehelle. Onko se vain ongelman pahentamista?

Entäpä, jos tekisin vastoin pääministerin ohjeita ja antaisin hänelle rovon? Kiiriikö pian sana Romaniaan, että "Kriisitilanne on ohi. Suomessa on rahahanat taas auki. Tulkaa vain kaikki tänne". Vai voisiko olla niin, että antamani ropo ei vaikuttaisi mihinkään muuhun asiaan kuin siihen, että tuo vanha mies saa yhdeksi päiväksi hieman lohtua. Kurkistan lompakkooni: Muutamia kolikoita ja kaksi seteliä. Valitsen niistä pienemmän ja sujautan sen taskuuni.

Nousen pöydästä ja astun kadulle. Pitelen valmiiksi kättäni taskussa ja seteliä sormieni välissä. Kumarrun miestä kohti ja ojennan taitetun vitosen hänen käteensä. Mies nostaa katseensa ylös ja katsoon minuun tummanruskeilla silmillään. Valo syttyy hänen silmiinsä, hänen suunsa leviää iloiseen hymyyn ja hän lausahtaa kauniilla sointuvalla äänellä: Merci!

Vanhan miehen katseessa on pienen pojan iloa. Hämmästyn, En juuri osaa ranskaa, niinpä hymyilen takaisin ja jatkan matkaani.

Miehen ilahtunut katse jää mieleeni kun jatkan kulkuani kaupungilla. En tainnut sittenkään tehdä väärin. Mieleeni nousevat jostain Jeesuksen sanat "kaikki minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle". Muistelen miehen kumaraa kärsivän näköistä olemusta ja toisaalta hänen valoisan ystävällistä, ilahtunutta ilmettään. Pahus vie! Se mieshän jopa näytti vähän Jeesukselta.

Ehkäpä olisi sittenkin pitänyt antaa se kymppi... "Sil vous plait!"